Jobin kirja 17

1 "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.
2 Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.
3 Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?
4 Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.
5 Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.
6 Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.
7 Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.
8 Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.
9 Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.
10 Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.
11 Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.
12 Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.
13 Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,
14 minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.
15 Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?
16 Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa."